Kun tervapääskyt katoavat

Säveltäjä Pilar Miralles pohtii bloggauksessaan juurtumista, lähtemistä ja muistamista. Mirallesin teos they depart us quietly saa kantaesityksensä Malla Vivolinin ja Ella Mettäsen kävelykonsertissa.

Viimeiset vuodet elämässäni, siitä lähtien kun saavuin Suomeen jatkamaan sävellysopintojani, ovat olleet minulle juurtumisen etsimistä. Liikumme paikasta toiseen, tapaamme ihmisiä, päästämme heidät menemään, koska hekin liikkuvat; teemme asioita, asiat tulevat ja menevät; joskus tuskin edes muistamme niitä. On kaivettava esiin se vanha, papereita pursuava kansio: lippu jo unohtuneeseen konserttiin, jäähyväisviesti kaukaiselta ystävältä, vuokrasopimus ensimmäisestä kodista Suomessa. En voi heittää pois yhtäkään noista roskiksi luokitelluista palasista; ne ovat jälkiä kertakäyttöisten muistojen pitkästä kertomuksesta.

Ehkä minulla ei ole muita juuria kuin nuo. Aiempi elämäni Espanjassa tuntuu joskus aaveelta, joka vainoaa minua. Maalaismaisemat, hylätyt kylät, vuohilaumat, perheen rituaalit, menneisyyden kaiku. Ovatko ne juureni? Menetinkö ne, kun lähdin? Ainakin tunnen itseni vieraaksi aina, kun palaan sinne kerran tai kahdesti vuodessa. He katsovat minua hänenä, joka lähti. Mitä minä edes etsin täältä? Mikä se sitten olikin, se sai minut kyseenalaistamaan, missä minun pitäisi olla, kenen kanssa, mitä tekemässä, millaista totuutta etsimässä – jos sellaista ylipäätään on olemassa.

Muistojeni linnut

they depart us quietly on teos, joka syntyi tervapääskyistä kertovasta tekstistä. Kun huilisti Malla Vivolin lähetti minulle Helen Macdonaldin tekstin inspiraatioksi uuteen tilausteokseen, en edes tiennyt, millainen lintu tervapääsky on. Käänsin tekstin espanjaksi ja tajusin, että se oli lintu, jonka tunsin oikein hyvin.

Macdonaldin teksti nosti esiin yhden niistä muistojen jäljistä, jotka olivat hautautuneet unohdetun rojun joukkoon. Me kutsumme niitä nimellä aviones, lentokoneet. Ne mustat linnut, jotka eivät pääse maasta ilmaan… Ne jäivät jumiin kaikkialle. Ne jäivät jumiin ikkunaani aamuisin. Ne jäivät jumiin savupiippuun iltaisin. Onneksi Espanjassa ei ole tarpeeksi kylmä, että piippua pitäisi sytyttää. Linnut vaikuttivat niin huolettomilta kirkuessaan ja lentäessään hurjaa vauhtia, että ne tietenkin törmäilivät paikkoihin. Ja isäni nosti ne varovasti, kiipesi katolle ja heitti ilmaan, jotta ne saattoivat jatkaa levotonta lentämistään. Niiden läpitunkeva sirinä on kaiverrettu kehooni.

Muistomerkki unohdetuille jäljille

Mutta se on totta. Ne ovat siellä vain kesäisin, noina loputtomina iltoina, lentäen kattojen yllä ja aiheuttaen hälinää. Sitten ne lähtevät, ja eräänä päivänä huomaamme, ettemme yhtäkkiä enää kuule niitä. Silloin tiedämme, että kesä on ohi.

they depart us quietly – ja niin, hiljaa, me kutsumme niitä tässä teoksessa alttohuilun ja muutaman rituaalimaisen eleen avulla. Luomme yhdessä eräänlaisen muistomerkin unohdetuille jäljille, jotka päätyvät rojukasaan, sulautuvat kompostiin, josta meidät on tehty. Sillä tätä me ja juuremme olemme: kasa tarinoita (joskus ei edes omiamme), jotka onnistumme kietomaan yhteen ymmärtääksemme, keitä olemme nyt ja mitä teemme täällä.

they depart us quietly koostuu viidestä vesperistä, viidestä hämärän kutsusta, viidestä mahdollisuudesta yrittää kuulla tervapääskyt uudelleen. Me hengitämme sisään ja ulos, kuuntelemme tarkasti sirinän ja kahinan kaikuja, turvaudumme kellon äänen toistoon, vaikka kaiut katoavat. Turvaudumme jälkiin ja jatkamme niiden kuulemista, jotka ovat jo lähteneet.

Malla Vivolin & Ella Mettänen: Muuttolintuja
18.4. klo 12.00, Sara Hildénin taidemuseo