Pari sanaa musiikista, kosketuksesta, yhteisöistä

Säveltäjä Jyrki Linjaman meditatiivinen teos Prélude oublié kuullaan pianisti Ilmo Rannan tulkitsemana Tampere Biennalen lounaskonsertissa. Blogissamme Linjama pohtii kosketuksen eri merkityksiä musiikissa.

Musiikin sydän on kosketus kaikilla tasoilla, sanan kaikissa merkityksissä. Länsimaisella taidemusiikilla on historiassaan ollut paljon kosketuskohtia: on kirkkoa, teatteria, hovielämää ja kansanperinteitä. Kontaktien jättämät jäljet voivat olla hienovaraisia ja epäsuoria: ne kutoutuvat osaksi musiikin hahmottamista rikkaasti, jolloin näiden jälkien suoraviivaiset tulkinnat voivat häiritäkin.

Vierastan kuitenkin sellaista kapeaa musiikkikäsitystä, joka on kiinnostunut pelkästään abstraktista musiikillisuudesta. Säveltäjän ammatinharjoitukseen kuuluu tekniikka, kunnollinen tutustuminen soivaan materiaaliin, sen ominaisuuksiin ja mahdollisuuksiin. Antiikin Kreikan mytologiassakin muusat olivat kaikkien taiteiden ja tieteiden suojelijoita. ”Musiikin” kantasana mousikee viittaakin ilmiöön, josta voi aueta yhteyksiä kaikenlaiseen kauneuden ja totuuden etsintään. Näin laaja horisontti vie pohjaa 1800-luvun musiikkifilosofien yritykseltä karkottaa ”ulkomusiikillisuus” oikean ja ”puhtaan” musiikkikäsityksen piiristä.

Kosketuksesta

Mutta siitä kosketuksesta. Jotkut musiikkitermit ovat säilyneet käytössä vuosisadasta toiseen. Yksi tällainen sana on toccata, joka tulee italian koskettamista merkitsevästä verbistä toccare. Teostyyppi on pitänyt pintansa varhaisbarokista aina omaan aikaamme asti. Koin ahaa-elämyksen tajutessani sanan etymologian. Lajin virtuoosisten erityispiirteiden ohella termi viestii jotain yleispätevää: musiikki on koskettamisen taidetta. Samalla se on taitoa kunnioittaa koskemattomuutta. Vanha sana toccata kuvaakin hedelmällisesti musiikin olemusta.

Miten soittaja koskettaa soitintaan ja saa sen resonoimaan? Miten soitin resonoidessaan koskettaa soittajaa, tämän ruumista ja sielua? Tämä vastavuoroisuus on musiikkikulttuurin ydintä. Käytännössä se toteutuu monin tavoin: hartsilla kitkaiseksi käsitelty hevosen häntäjouhi koskettaa viulun kieltä, keuhkojen pohjalta nouseva ilmapatsas koskettaa laulajan äänihuulia, huopavasaran kosketus saattaa pianon metallikielen värähtelemään. Kosketuksessa syntyvä värähtely vahvistuu ja resonoi viulun kaikukopassa, laulajan ruumiinonteloissa ja flyygelin kaikupohjassa.

Ekologiasta ja yhteisöistä

Kyse on samalla laajemmista kosketusten verkostoista. Onko soitinrakentaja viulua veistäessään osannut koskettaa materiaaliaan oikein? Onko viuluntekijän tarvitsemalla tiheäsyisellä puulla ollut mahdollisuus kasvaa? Voiko yhä saastuneemmista kosteikoista vielä löytää laadukasta ruokoa puupuhallinten suukappaleisiin?

Aistien kärsivällinen harjaannuttaminen kosketukseen voi myös kasvattaa muusikon kykyä olla kosketuksissa luonnon kanssa. Musiikki onkin lähtökohtaisesti syväekologista, ilman että tätä tarvitsee erikseen alleviivata.

Myös yhteisöjen ja instituutioiden on hedelmällisempää olla kosketuksissa kuin eristäytyä toisistaan. Kirkko ja konserttielämä ovat kaksi minulle tärkeää esimerkkiä yhteisöllisyydestä. Parhaimmillaan sekä jumalanpalveluksessa että sinfoniakonsertissa on mielestäni pohjalla samaa eetosta: mahdollisimman lahjomatonta totuudenetsintää ja perimmäisten kysymysten tunnustelua. Eikä ihme, onhan kristillisen liturgian vaikutus musiikkiin ilmeinen: messun säännöllinen viettäminen merkitsi samalla musiikillisten ratkaisujen jatkuvaa ja pitkäjänteistä testaamista. Ja vähitellen syntyi kategoria nimeltä sävellys – teos, jolla on muotonsa, luonteensa ja integriteettinsä.

Tätä taustaa vasten koen outona, että hengellisyys on meikäläisessä konserttielämässä usein tabu, ja esteettisesti täysverinen musiikki kohtaa kirkossa helposti torjuntaa. Minua kiinnostaa etsiä musiikkimme juuria ja kulkea vastavirtaan. Haluan säveltää musiikkia, joka voisi yhtä luontevasti soida konsertissa ja liturgiassa.

Eeva Rysä & Ilmo Ranta: Meistä jää jälkiä
17.4. klo 12, Kulttuuritalo Laikun Musiikkisali
Vapaa pääsy