2010-luku: Musiikin rajapinnoilla

Äänitaide on yksi esimerkki 2010-luvun rajapinnoilla liikkumisesta. Elektroniset iltaklubit nousivat tärkeään rooliin ja puhuttelivat uutta nuorempaa yleisöä. Festivaalilla nähtiin myös monitaiteellisia kokonaisuuksia kuten uutta sirkusta ja liike-oopperaa.

Juhani Nuorvalan ja Ilari Laakson yhteisen kauden (2002–2006) jälkeen Tampere Biennalessa on edetty yhden taiteellisen johtajan alaisuudessa. Vuosien 2008 ja 2010 festivaalit suunnitteli Lotta Wennäkoski, vuodet 2012 ja 2014 Olli Virtaperko. 30-vuotisjuhlafestivaalin taiteellisena johtajana vuonna 2016 oli säveltäjä Sami Klemola (s. 1973).

Klemola muistaa yhä hyvin ensikäyntinsä Tampere Biennalessa.

”Se oli 1996, jolloin oli Korvat auki -yhdistyksen konsertti Pakkahuoneella. Tuntui hyvältä, että konsertti oli juuri Pakkahuoneella, mikä erotti sen normaalista konserttipönöttämisestä”, Klemola muistelee.

Hienoja kokemuksia on sen jälkeen tullut paljon lisää. Klemola on käynyt melkein kaikilla Tampere Biennaleilla, ja hänen musiikkiaan on myös esitetty tapahtumassa. Hän pitää Biennalessa käyntejä tärkeänä itselleen ja omalle kehitykselleen

”Se oli minulle ikkuna kiinnostaviin asioihin. Oli tärkeätä käydä kuuntelemassa, mitä nykysäveltäjät tekevät.”

Klemola muuttui Biennalen kuulijasta tekijäksi, kun hänet nimettiin juhlien taiteelliseksi johtajaksi. Jokainen johtaja on tuonut ohjelmistoon oman erityisen ainesosansa, eikä Klemola ole poikkeus. Mitään painetta hän ei kuitenkaan tuntenut tapahtuman uudistamiseen.

”En ole tietoisesti yrittänyt uudistaa asioita, eikä sillä ole sinänsä merkitystä. Mutta sillä on merkitystä, että ihmiset saisivat erilaisia näkökulmia äänellä tekemiseen ja taiteen kontekstissa olevaan ääneen.”

Äänitaidetta

Ehkä vahvimmin Klemolan oma kädenjälki näkyi Biennalen ohjelmassa fokuksen kääntämisenä äänitaiteen suuntaan. Suurena apuna oli yhteistyö Tampereen taidemuseon kanssa.

”Aiemminkin Tampere Biennalessa on kyllä ollut äänitaidetta, esimerkiksi muutamia ääni-installaatioita. Tämä oli kuitenkin laajin Suomessa siihen mennessä järjestetty äänitaiteen katselmus.”

Mitä sitten on äänitaide?

”Se on kiinnostava äänen tekemisen alue, sitä voi pitää vähän laajempana käsitteenä kuin musiikki. Se ei kiinnitä huomiota muotoon niin kuin konserttimusiikki, se voi olla tilassa olevaa ääntä, joka vain on. Esimerkiksi galleriassa olevissa äänitaideteoksissa kuulija voi päättää, kuinka pitkään hän haluaa kokea teosta.”

Sami Klemolan johtajakaudella Tampere Biennalessa äänitaidetta esiteltiin monesta näkökulmasta. Teoksia oli pitkälti toistakymmentä, ja niitä oli niin gallerioissa kuin julkisissa tiloissa. Äänitaide lasketaan useimmiten kuvataiteen alueeksi, vaikka siinä on omat kytköksensä musiikkiin, sillä ääni on siinä välineenä tai kohteena.

”Osaltaan haluankin ottaa vähän kantaa sen puolesta, että säveltäjätkin voisivat omaksua laajempaa käsitystä tekemiseensä. Äänitaide saattaa avata uusia näkökulmia myös konserttimusiikin tekemiseen, antaa uuden suhteen lineaarisesti etenevään aikakäsitykseen.”

”Jotkut Biennalessa esiteltävistä teoksista ollivat ihan veistoksia niin kuin Marko Timlinin teos. Sitä voi ajatella esineenä, joka soi, maalauksena tai veistoksena. Ville Raasakan teos taas oli Frenckellin Arkadi-käytävässä. Esa Kotilainen teki moog-syntesisaattorilla puistossa kuultavaa linnunlaulua, ja joku saattoikin ihmetellä, että mikä lintu se oikein on.”

Rajapinnoilla

Äänitaide on esimerkki sellaisesta rajapinnoilla liikkumisesta, joka nousi teeman lailla esiin Tampere Biennalessa vuonna 2016. Mukana oli sekä musiikin eri alueiden että musiikin ja muiden ilmiöiden välisten rajapintojen tutkiskelua. Tästä käyvät esimerkiksi suomalais-kreikkalais-norjalais-kanadalainen Rank Ensemble sekä Fonal Recordsin iltaklubit, joilla oli kahtena iltana yhteensä kahdeksan yhtyettä tai esiintyjää.

”Se oli vahva kattaus Fonalin tallista lähteneitä tekijöitä ja ulottui hyvinkin kokeellisesta musiikista hyvin suoraviivaiseen rockiin. Nämä eivät olleet vain pelkkää iltahuvia vaan olennainen osa festivaalin kokonaisuutta.”

”Uutta sirkusta edustava Circo Aereo liikkui esitystaiteen rajapinnoilla, ja siellä olisi paljon työtä säveltäjille. Mukana oli defunensemble ja kolme säveltäjää. Ja Circon ohjelmaan sisältyi myös perhepäivän päätteeksi Pianisti-esitys. Se on maailmalla mainetta niittänyt kansainvälinen hitti, joka loi todella hauskan päätöksen vuoden 2016 juhlille.”

Taiteellisen suunnittelutyön haasteita

Klemola pitää Tampere Biennalea merkittävänä tapahtumana ja toivoo, etteivät vaikeat ajat saa Tampereen kaupunkia kyseenalaistamaan festivaalia.

”Rahoitus on suuri ongelma festivaalin tekemisessä. Sisällöllisesti Suomessa mennään kuitenkin kiinnostavampaan ja vapaampaan suuntaan, uskalletaan ottaa rohkeammin erilaisia lähtökohtia tekemiseen.”

Klemola haluaisi pitää kiinni kansainvälisistä kontakteista ja mahdollisesti jopa lisätä niitä esimerkiksi festivaaliyhteistyön kautta.

”Tärkeää ei ole vain se, että kansainväliset esiintyjät soittavat, vaan myös suomalaisten ja kansainvälisten toimijoiden tapaaminen ja yhteistyön pohtiminen. Esimerkiksi belgialainen Nadar Ensemble esitti vain omaa ohjelmistoaan ja näytti suomalaiselle yleisölle, että on monenlaisia tapoja tehdä konsertteja. En väitä, että se olisi välttämättä parempaa, mutta se voi olla erilaista.”

Klemola pohtii myös niitä haasteita, joita taiteellisten johtajien lyhyet kaudet aiheuttavat.

”Tämä yhden tai kahden festivaalin aikarajoitus on haastava, festivaalin kehitystyötä ei oikein ehdi tehdä. Paljon jää aina tekemättä, mikä on kiinni monista asioista, esimerkiksi rahoituksesta, aikatauluista ja niin edelleen.”

Klemola on huomannut, että työ taiteellisena johtajana asettaa myös henkilökohtaisia haasteita.

”Oma sävellystyö on jäänyt vähemmälle parin viimeisen kuukauden aikana, mutta luonnoskirja on kyllä täyttynyt kovaa vauhtia. Toisaalta tätä festivaalia on ollut kovin kiinnostavaa tehdä.”

Haastattelu on tehty vuonna 2016. Klemola jatkoi taiteellisena johtajana myös vuonna 2018.